...on vastaus jonka useimmiten rakkaudeltani saan jos kerran että kaipaan.

Tästä voisi kertoa isommankin jutun, mutta se olisi turhaa. Pyyhin sen jo pois. Pointti on se, että nainen, jota rakastan, ahdistuu aina kun on tullut puheeksi sitoutuminen. Me ollaan tunnettu reilu  vuosi, puhuttu yhteenmuutosta, rakkaani myös. Ja silti, aina kun minä alan siitä puhua, sitä alkaa ahdistaa. Joudun aina miettimään sanonko että mulla on ikävä, koska sitä voi taas alkaa ahdistaa. Mä alan olla loppu tähän on-off-tilanteeseen, ja siihen etten uskalla sanoa että rakastan ja kaipaan. Mä olisin onnellinen kun kuulisin sen. Mä tiedän etten oo ihan tavallinen, epävakaus vaikuttaa siihen, ettei parisuhteet mee ihan oppikirjan mukaan mutta helvetti mä oon tehnyt sen eteen töitä! Mä yritän antaa toisen olla vapaasti että se saa elää omaa elämäänsä, mä en halua muuta kuin että se toinen, mun tärkein ihminen, rakastaisi mua ja haluaisi jakaa elämänsä mun kanssa ja sitoutua muhun. Mut ei. Mä en voi sanoa edes että kaipaan, koska se tarkoittaa kuulemma, että vollotan kaiken aikaa kun hän on pois, että pitäähän mun osata olla ilmankin. Niin helvetti vieköön pitääkin, mutta siitä ei ollut kyse. Vaan siitä että viesti oli se, että rakastan sinua ja siksi kaipaan, olet mulle tärkeä. En uskalla sanoa, jos mieli on maassa, koska mun herkkyys on hänelle vaikea asia. Joten mä yritän piilottaa sen. Mikä ei onnistu ja vaan pahentaa mun oloa.

Mä oon kirjoittanut puhelimeen valmiiksi viestin, jonka perussanoma on se, että tää ei tule onnistumaan enkä jaksa enää yrittää. Eli mä olisin se, joka puhaltaisi tän poikki. Se olisi huimaa se. 

Mun tekisi kauheasti mieli tehdä jotain kivuliasta. Mutta yritän mennä nukkumaan. Uni kun tulis.