En ole rehellinen kenellekään. Ei ole ketään, jolle uskaltaisin puhua rehellisesti, pelkäämättä, yrittämättä tehdä vaikutusta suuntaan tai toiseen. En edes terapeutilleni. Välillä pyrin korostamaan ongelmiani, joskus vähättelemään niitä. Olen semmoista sotkua että voi hyvänen aika. Ja toisinaan täysin tyhjä. Olen valtava sotku näkymätöntä lankaa.

Olen viiltänyt itseäni pahemmin kesän aikana kuin silloin kun jouduin talvella sairaalaan. Tai jouduin ja jouduin, mä halusin sinne jo itse, en jaksanut enää, en tiedä mitä oisin tehnyt. Join koko ajan, koirapuistossa ollessa, tyttären ollessa kylvyssä, mitä tahansa hereillä ollessani tein. Ja uuden vuoden alla vedin lääkkeitä, vain siksi että tyttö josta tykkäsin, tuntui vetäytyvät kun uskalsin vihdoin avautua ja kertoa tunteistani. En ole viiltänyt montaa kertaa, yleensä juhlapäivien alla ja kun ollaan lääkkeitä yritetty vähentää. Jouduin ottamaan kaikki lääkkeet takaisin, ilman niitä hajoan eikä minusta oikeasti olisi äidiksi. Pelkään välillä millainen lapsestani kasvaa kun äitinsä on tällainen sekopää.

Entä sitten uusi kumppani? Onko reilua että etsin itselleni kumppania kun käteni on arvilla enkä voi luvata kauanko menee seuraavaan kertaan? Kun töissä pidän ranneketta jotta asiakkaat eivät näe ja pelästy? Miten selitän asian ihmiselle jonka haluan rinnalleni? Kuinka helppoa rinnallani on seisoa, kun en voi luvata hyvinäkään aikoina, ettei olo taas mene huonoksi ja minä itsetuhoiseksi?

Ps. Tuskin olen täysin rehellinen täälläkään.