Niin. Kerron ensin muuta.

En ole saanut kirjoitettua tänne, sillä elämä on ollut vaikeaa.

Viime torstaina mielestäni oikean hetken tultua kysyin mieheltä, mitä jos hän oli oikeassa, että mies ei ole se mitä tarvitsen? No... sen jälkeen on kulunut 4  päivää itkien ja yksi päivä Korkeasaaressa. Vuokra-asuntoilmoitukset ovat tulleet tutuiksi jokapäiväisen selaamisen ansiosta. Tavaroista on jo sovittu kuka saa mitäkin. Surua, itkua, samalla sisäistä tyyneyttä tajuttuani että olen vihdoin ymmärtänyt kuka olen, millainen olen. Suru on valtava. Emme voi jatkaa perheenä enää. Välillemme on rakentunut kuilu, jonka yli silti riippuu rakkauden silta. Kuten mieheni vanhemmilleenkin sanoi, rakkaudesta se ei ole kiinni, me rakastamme toisiamme. Mutta emme voi jatkaa, jos en pysty tarjoamaan miehelleni sellaista avioelämää, jota avioliitossa kuuluisi olla ja kumppani, joka vierelläni pitäisi olla, kuuluisi olla nainen eikä mies.

Ristiriitaiset ajatukset laukkaavat kilpaa toistensa ohi. Väliin tunnen valtavaa surua menetyksestä ja tunnen rusentuvani kipuni alle, toisena hetkenä pohdin tulevaa elämää, naisen tapaamista ja rakastamista. Miltä oma kotini näyttää, mitä sinne laitan. Mistä saan päättää itse. Yritän löytää kodin mahdollisimman läheltä, jotta tyttäremme kanssa on helppo vaihtaa paikkaa, hänen on tarkoitus olla vuoroviikoin kummankin luona.

On uskomatonta, kuinka järkevästi olemme pystyneet asioista puhumaan. Olemme itkeneet yhdessä ja lohduttaneet toisiamme. Mieheni on rakastanut minua vielä enemmän kuin luulin. Olen ajatellut monta kertaa, että jos vain jatkaisin niinkuin ennenkin, ainahan voin päättää että olen hetero, kyllä minä pystyn siihen, valehtelen vaan. Mutta kuinka kauan kestäisin? Millaiseks liittomme muuttuisi? Minusta tulisi katkera alta pienen aikayksikön. Meidän täytyy ajatella tyttäremme parasta, ja parempi on olla 2 onnellista kotia kuin yksi onneton.

Niin, huomenna meillä on varattu aamulla aika HeSetan sosiaalityöntekijälle. Menemme vielä hänen luokseen puhumaan, ja toivomaan jotain helpotusta, miten voisimme hoitaa vielä helpommin ja että AP voisi saada ymmärrystä omille tunteilleen. Minä kaipaan aina lisää varmuutta, mutta en usko, että kukaan ulkopuolinen voi itselleni varmempaa tietoa antaa kuin minä. Toivon silti saavani vahvistusta. Nämä ovat hänelle kuitenkin jokapäiväisiä asioita.

Huh. Olen niin väsynyt koko ajan. Mies on myös. Rankkaa aikaa. Alamme pian käydä toistemme hermoille, ja toisen näkeminen tuottaa tuskaa. Toivon saavani asunnon heti pian huomisen jälkeen. Haluan vain kuulla mitä hänellä on sanottavaa, jos voi jotenkin auttaa että selviäisimme helpommin. Haluamme kummatkin aloittaa toipumisen ja paranemisen ja päästä kiinni uuteen elämään. Haluan uuden asunnon PIAN. Parasta olisi löytää se jo viimeistään tänä viikonloppuna.