... kirjoittaminen unohtuu. Blogi odottaa murheitani. Mutta nyt en sorru siihen.

Olen parina viime päivänä tehnyt tietoisen päätöksen, että joka päivä lähdetään tytön kanssa ulos, jonnekin. Vaikka vain kävelylle koirien kanssa, ja niiden pitäisi saada lenkki niin usein kun mahdollista.Tänään ollaan oltu liikkeellä aamupäivästä asti, päätin viedä itseni perjantain kunniaksi Himalayaan lounaalle. Ra-kas-tan sitä ruokaa. Se on Maailman Parasta, ja sanon sen joka kerta, kun kysyvät maistuiko. Kävin työpaikalla, ihastuin yhteen tunikaohjeeseen mutta jätin langat vielä kauppaan, kun en osannut värejä päättää. Sitten lähdettiin kotiin, oltiin hetki että tyttö sai välipalan ja koirar ehti ulos ja sitten lähdettiin salille. Jooga tekee niin hyvää <3 Tytölle oli tullut itkukohtaus, oli isommat pojat kuulemma riehuneet ja tyttö ilmeisesti sitä säikähtänyt. Raukkapieni. Mies oli ottanut tytön heti syliinsä ja olivat viettäneet vartin tv:tä katsellen kun tulin suihkusta, tyttö tiukasti isän syliin painautuneena. Sitten rikottiin yksi tuikkukuppi, käytiin kaupassa ostamassa (liian) iso läjä herkkuja, mutta kyllä ne tänään maistui hyvälle. Tie-elokuva ostettiin, mutta olisi jäänyt ostamatta ja katsomatta, jos olisi tiedetty kuinka synkkä se todella oli. Se jäi yhteen kertaan, kuten I am Legendkin. Ne ei ole mun leffoja ollenkaan.

Tiistai tulee nopeammin kun on tekemistä. Haluan Lucyn päivistä mahdollisimman laadukkaita, että mieskin on tyytyväinen, eikä koe uhraavansa. Rakastan sitä, että saan ollan tytön kanssa kotona yli 1v 8kk vielä, ja sittenkään en uskon töihin palaavani, vaan teen taidettani kotona, käsitöitä ja kirjallisuutta.

Mistä puheen ollen, sain sähköpostin ja kyllä se lehteen on tulossa tuo Talolaukkuni. Nyt vaan odotan sitten elokuun Kuukausiliitettä. Ja toki toivon, että näyttelyynkin laukku pääsisi. Se olisi sen ansainnut. Ja minä liput avajaisiin, näyttelyn yhtenä tekijänä. Se olisi niinkuin minun ensimmäinen näyttelyni. Huh.