... oli ja meni. Nyt on enemmän minun näköinen ilma. Taivas on pilvinen, enteilee sadetta, ilmassa tuulee. Minä en ole mikään aurinko, olen kiukkutuuli ja puhallan pahan oloni muiden niskaan siitä irtipäästäkseni. Eikä se silti mitään auta. Ei se mihinkään katoa vaikka kuinka tuiskuaisin.

Olen saanut laukkua rempattua, nyt on isoin kysymysmerkki vielä jäljellä, takaosan tukeminen. Katkaisijaa pitäisi lamppuihin kanssa etsiä, mutta tänään en jaksanut tytön kanssa lähteä. Mies sanoi aamulla, että menkää ulos tänään kun on niin upea ilma, menkää vaikka nyt heti aamulla. Yök. Kaunis ilma tuntui tänään taas vastenmieliseltä. Ahdistaa moinen auringonpaiste ja kauniit ajatukset. Kuka niihin oikeasti uskoo?!?

En jaksaisi oikeastaan mitään. Koska kaapissa ei ole juuri ruokaa, olen juonut tänään vain teetä. Kananmunat odottivat valmistamistaan pöydällä, mutta muutaman tunnin pöydällä levättyään korjasin ne takaisin jääkaappiin. En minä jaksanut niitä valmistella.

Lattialla on ensimmäinen yhdessä hankittu matto. Koko yhdessä olomme aikana, melkein 9 vuotta, meillä ei ole ollut mattoja. Pitkään se on ollut harkinnassa, kun koirat on tykänneet kavereiden karvamatosta ja onhan matto jaloissa mukana. Nyt lepää tuossa lattialla musteensininen, iso lankakarvainen matto. Koirat tykkää ja tyttö kanssa. Tuo kummasti lisää ilmettä huoneeseen, tekee kodikkaaksi. Meidän sänkyynkin saatiin hankittua uusi päiväpeitto, kaunis valkoinen rypytetty päiväpeitto, josta yllättäen molemmat tykättiin. Se on paikallaan ja kaunis. Miehen nuoruusajan päivänpeiton saa pistää vaikka kangaspaloiksi.

Oltiin illalla syömässä Himalayassa. Ihanaa kuten aina. Mä olen syntynyt syömään nepalilaista ruokaa. Miehen äiti tarjoutui tulemaan tytön vahdiksi, niin oltiin pitkästä aikaa kahdestaan. Mukava reissu. Juhlittiin mun menestystä. Osasin mainiosti loukaantua anopin pienistä huomautuksista ja yritin parhaani olla mukava ja ystävällinen ja olla välittämättä miltä minusta tuntui. Viime viikonloppuna näin unta että taas sanoin tai tein jotain josta anoppi loukkaantui. Miehelle kun kerroin, hän sanoi, että voi minua ja nauroi (hyvällä), ja että hänen äitinsä on todella herkkä loukkaantumaan. Tiedän. Siksi kai tollaiset unet tuleekin. Saa elää pelko pepussa koko ajan.

Tänään vastasivat mun sähköpostiin kun kysyin yksityiskohtia, että LLUULTAVASTI tulee elokuun K-liitteeseen mun laukku ja MELKO VARMASTI näyttelyyn Kaapelitehtaalle. My ass. Kiva sanoa tässä vaiheessa että luultavasti ja melko varmasti. Mies sanoi siihen, että siksi ne niin sanoo, kun ne ei pelkän kuvan perusteella voi vielä varmaksi luvata, mutta kun näkevät laukun livenä, ottavat sen varmasti. Toivottavasti. Johan tästä on ihmisille kerrottu, kun antoivat mun ymmärtää että varmasti näin käy. No, täytyy luottaa laukkuun. Entistä tärkeämpää että se on mallillaan, ja se katkaisija olisi tosi hyvä, ei tarvisi niiden säätää ton patterin kanssa.

Mä tiedän minkä tatuoinnin ensin haluan. Se ei olisi iso, värikäs vähäsen ja sievä ja minun oma. Ja se kuvaa asiaa, joka on pysyvä, minun taidetta, joka on minun oikeasta kädestä lähtöisin. Kynään kun käsi tarttuu, siitä ideat alkaa konkretisoitua. Ilman mun kättä ei idea pääsisi toteutumaan, ei paperille eikä kankaalle. Tytön siivet otan kunhan saan päätettyä varmaksi mihin ne haluan ja miten. Käsiin ne kuitenkin tulee. Ja ranteeseen haluaisin kanssa, samaa ideaa kun käteen. Luontoa. Kun Luonto on Jumalan suurin luomus, se on varmaa joten luonnosta jumaluuden löytää, ja kun nämä lahjat, taiteen lahja joka minulle on monella muotoa annettu, on lahja Jumalalta, sen käyttäminen on lahja ja kiitos Jumalalle. Olkoon Jumala sitten mikä ja millainen tahansa, siitä kun en tällä hetkellä selvyyttä tiedä. Jumaluuden olemassaolon silti tiedän, ja luonto on sen suurin ilmentymä. Ehkä myyn taas tavaraa ja kerään rahaa niillä tatuointia varten. Ei tarvitsisi miehen murehtia.