Sisko soitti mulle äsken, sisko jonka kanssa en ole ollut yhteydessä puoleen vuoteen koska lapsuuden perheeni ja aviomieheni välillä on kovia ristiriitoja eivätkä tule toimeen keskenään. Puhelu oli epäselvä, sisko kuului itkevän ja kuulin taustaltakin itkua. Patonki jäi pureskelematta kun yritin kysyä mikä hätänä. En saanut kovin hyvin selvää, mutta se mitä luulen kuulleeni, oli että sisko kielsi minua ja miestäni olemasta enää yhteydessä äitiin. Sanoi että äiti haluaa kuolla ja hän yrittää saada äitiä kotiin emmekä saa enää lähettää äidille viestejä. Sitten hän katkaisi puhelun. Salaatti jäi kesken.

En edes yritä selvittää tässä kaikkia välillä vallitsevia ristiriitoja, mutta jos kiteytän riidat yhteen ajatukseen, kyse on siitä että äitini ja aviomieheni eivät osaa keskustella keskenään, he ovat liian erilaisia. Mieheni on suorasukainen ja sanoo asiat joskus ankarankin rehellisesti, äitini on kasvattanut meidät mököttämisen ja "asiasta-ei-tarvitse-enää-puhua"-ajatteluun. Jos toinen tulee puolitiehen vastaan, on turha kaivaa riitaa esille vaan haudata se ongelmineen päivineen puhumattomuuden suojiin ja sillä siisti. Olen tottunut mieheeni kohta 7 vuoden aikana ja minun kanssani hän on pehmennyt kovasti. Tiedän silti, että kaikki eivät kestä hänen suoruuttaan ja äitini marttyyrityyli ei pure mieheeni lainkaan. Äiti taas ei pysty lainkaan hyväksymään mieheni tyyliä vaan kokee tulleensa verisesti loukatuksi ja suojautuu näennäisen huonoutensa suojiin. Äidin itseluottamus on jääkauden luokkaa.

En sotkeudu asiaan, koska tein niin puoli vuotta sitten ja sain asiat pahemmaksi. Tiedän silti, etten hyväksy täysin kaikkea mitä mieheni on äidilleni sanonut ja viestittänyt. Äiti ei kestä sellaista, tiedän melkein 30 vuoden kokemuksella millainen äitini on.

Eniten minua silti surettaa siskoni. Äidin lempilaulu niin kauan kuin muistan on ollut "Huono oon ja huonommaksi tuun". Me lapset sitten kilvan vakuuttelimme että eikä äiti ole huono kun maailman paras. Me pönkitimme äidin itsetuntoa, joka siitä huolimatta ei noussut mihinkään vaan äiti veisasi viisuaan. Viime vuosina olen saanut kuulla äidin kuolemapuheita, kuinka meidän pitää pitää nuoremmista huolta kun häntä ei enää ole. Ne ahdistivat minua enkä halunnut kuulla niitä. Äiti osaa olla aika ahdistava, me olemme olleet äidin ainoita ystäviä eikä se ole tuntunut roolilta jonka olisin koskaan halunnut.

Nyt minä olen äidistä tarpeeksi kaukana mutta vastuu on siirtynyt nuorimmalle siskolle joka joutuu yrittämään "pelastaa äitiä kuolemalta". Pikkusiskoa minä säälin, sydämeni pohjasta, vaikkemme tekemisissä olekaan. Sisko on aina ollut 100% äidin puolella, eikä kuuntelisi varsinkaan minua jos sanoisin ettei hän ole äidistä vastuussa vaan äiti itse, aikuisena ihmisenä. Minä voin jos sanoutua irti, mutta hän on äidissä kiinni kuin liima. Pikkusiskolle on tullut liian iso vastuu ja syy on äidin. Äiti ei osaa käyttäytyä reilusti, kun yrittää saada lapsensa pelastamaan itsensä ja syyttää toista lasta siitä että haluaa kuolla.

Joskus mietin, mitä hemmettiä teen. Olenko valinnut oikein? Olen terapian kautta tajunnut äidin käytöksen vahingollisuuden vuosien mittaan, mutta missä menee vastuuni raja? Voinko edelleen seistä täysin mieheni rinnalla vai onko minun puututtava? En tahtoisi, vaan haluaisin lapsuuden perheestäni mieluummin irti kokonaan. Olen valinnut rinnalleni puolison, joka minua kohtaan on todella ihana ja kultainen, mutta jonka kanssa perheeni ei todellakaan tule toimeen. Voinko hyvällä omalla tunnolla keskittyä omaan elämääni täällä? Niin minä haluaisin tehdä, löytää tasapainon elämässä vihdoinkin ja lakata pelkäämästä ja päästää irti ahdistuksesta.

klo 23.25

Sisko soitti uudestaan kun laitoin viestiä etten saanut selvää hänen puheestaan. Sanoi, että jos ollaan missään yhteydessä heihin enää, hän ilmoittaa poliisille.  Mä en olisi ikinä arvannut että mun elämässäni tulee käymään näin.