Mies soitti eilen tunturin laelta, on kuulemma noin yleensä aika kehno kuuluvuus eikä ole siksi pystynyt soittelemaan. Oli Ihanaa kuull miehen ääni, mutta voi kuinka tuli ikävä. Siinä vaiheessa kun mies sanoi että hänellä on kova ikävä, mä purskahdin itkuun. Oli kuitenkin ihanaa kun soitti, tiedän että ovat kunnossa. Pikkutytöllekin juttelin, koiratyttökulta oli päätään käännellyt. Oli kuulemma ensimmäisinä päivinä ollut tytöllä maha aivan paukamilla kun eivät olleet tajunneet laittaa sille hyttyskarkotusta mahaan, nyt oli kuulemma ihan kunnossa.

Se antoi mulle voimia, sain kirjoitettuakin, mutta illalla tuli täysi lamaannus. Kävin sentään juoksemassa mutta sit mä makasin sohvalla telkkaa töllöttäen vissiin puoli kuuteen aamulla kun mä en , äärks, mä INHOAN nukkumista ilman miestä. Tää talo on liian iso yksin nukuttavaksi. Mä ajattelin että nyt opettelen nukkumaan yksin etten ole miehen läsnäolosta niin riippuvainen mutta paskan marjat, se on hemmetin vaikeaa. Yöt on pahoja kun mies ei ole kotona. Unirytmi päin helvettiä ja väsyttää ja tiedän sen vaikuttavan kanssa mielialaan. Voisin tietysti ronskisti nukkua päivät ja valvoa yöt nyt kun voin mutta ei se ole mua houkutellut, ihme kyllä.

Tänään mä talsin kauppaan, varmaan tossa ihan kohtapuoliin kun saan vaatteet päälle ja syötyä jotain. Laitan kivat vaatteet ja ehkä meikkiäkin. Voin vaikka kierrellä kaupoissa vaikka mitään en voikaan ostaa.

Ahdistaahdistaahdistaa. Mä haluan miehen kotiin. Mun taiteeni kärsii tästä riutumisesta.

Paras mahdollinen lomapäivä: Soittaisin pomolle etten tule enää töihin vaan jään kotiin kokopäiväiseksi kirjailijaksi.