Mä sanoin äidille joku aika sitten, muutama viikko sitten suoraan -eli tekstiviestillä- miksi en ole ollut vähään aikaan sen kanssa tekemisissä ja miksi olen ollut niin hiljaa. Parisuhdeterapian myötä kun olen käynyt siellä yksityiskäynneilläkin, ollaan pohdittu mun lapsuutta ja nuoruutta, aikaa ennen miestä, ja olen tajunnut ettei mun äiti olekaan pyhä ja yllättävän monet traumat johtuukin äidistä eikä aina niistä isähahmosittisontiaisista. Pienestä asti äiti on istunut marttyyrikuningattaren valtaistuimella minun valtakunnassani ja hallinnut rautaisella otteellaan. En uskaltanut sanoa äitille ei ja äiti uhkasi että kadun jos en tee sitä ja sitä. Ja minä uskoin. Minä hölmö. Koko aiemman elämäni traumahyöky on puskenut ylitseni ja isän ja isäpuolen rinnalle pahuuden valtiaaksi on noussut myös äiti. Mutta ei tahallaan. Äiti teki parhaansa, olen sitä mieltä edelleen. Isä on ollut vain vastuuton alkoholisti ikuinen nuori ei-hyvällä-tavalla, isäpuoli sikajuoppohullu vaimon puristelija ja lapsen himoaja ja äiti siinä rinnalla marttyyrikuningatar jolla on elämässään todellisia traumoja kuten tyrannihaukkujaäiti, juoppoja miehiä omasta isästään lähtien kaikki, ensimmäinen sulhanen tappoi itsensä, loput oli juoppoja ja pahoinpitelijöitä... Ja äiti on ollut 5 lapsen yksinhuoltaja ja koko elämänsä 17-vuotiaasta lähtien joutunut kärsimään kaksin kertaiseksi koko pituudelta turvonneesta vasemmasta jalasta. Äidin itsetunto on riekaileina, itseluottamusta ei pisaraakaan ja äidin lempilaulu on aina ollut "Huono oon ja huonommaksi tuun". Äiti kärsii eikä osaa lähteä tilanteesta pois. Nyt se yrittää, pisti poikki kihlauksensa nykyiseen juoppoon, joka tosin ei ollut väkivaltainen. Sanomattakin selvää, ettei äidin huono itseluottamus ja puolustuskyvyttömyys itseään kohtaan, kykenemättömyys sanoa ei on leimannut elämääni lapsuudesta ja jättänyt jälkensä. Olen säälinyt äitiä ja pitänyt häntä pyhänä, en ole sietänyt poikkipuolista sanaa keltään.
Terapian myötä olen tajunnut, että hei, äitihän on vaan ihminen. Ja terapeutti sanoi, etten voi olla äidistäni vastuussa ja minulla ei ole velvollisuutta pelastaa äitiäni. Tekstivietitse siis sanoin äidille että olen kelannut asioita ja tajunnut juttuja lapsuudesta ja nuoruudesta yms. Paljon asiaa, mutta lyhykäisyydessään että olen tajunnut hänen olevan vain inhimillinen ihminen enkä voi häntä pelastaa kun vaikka me lapset yritetään auttaa, hän ei ota apua vastaan. Ja että jokainen vanhempi jättää omat traumansa lapsiinsa.
Äiti ahdistui. Sanoi pysyvänsä poissa häiritsemästä elämääni, etten joudu enempää kärsimään ja sanoin etten sitä todellakaan tarkoittanut. Äiti vaikeni viikoksi, sitten näin äidin veljen rippijuhlissa ja minun sydäntäni riipaisi nähdä äidin suru ja paha olo. Mietin viikon mitä kirjoittaisin äidille, selittäisin asian mitä tarkoitin. Että tarkoitin hänen parastaan, mutta en voi pelastaa, jos apuni ei kelpaa en voi auttaa ja että hän tekee hallaa itselleen ja lapsilleen haukkumalla itseään ja pitämällä itseään niin huonona ihmisenä.
No, en ehtinyt laittaa sähköpostia, se venyi. Äiti ilmoitti tekstiviestillä lopettaneensa kihlauksensa ja olevansa nyt tosissaan (tämä on kuultu ennenkin). Nyt äiti haluaa sieltä pois. Äiti on soittanut minulle ja ollut energisemmän oloinen kuin aikoihin. Minusta tuntuu, että alkushokin jälkeen sanani eivät ehkä olleetkaan turhia, ja äiti tajusi etten kirjoittanut niitä katkeruudella tai vihalla vaan sanoina joita todella tarkoitin, vapaana negatiivisista tunteista. Äiti kuulostaa päättäväisemmältä, todellisemmalta, vakaammalta. Tartun heti äidin sanoihin jos hän alkaa itseään haukkua, en hyväksy sitä ollenkaan. Sanon hänen tekevän hallaa itselleen, ajattelutavan on muututtava, hänen on oltava itselleen kiltimpi.
Äiti soitti tänään ja kysyi saisiko tulla luokseni ensi viikolla kun mies ja koira ovat poissa. Sanoi haluavansa pois kotoa, ex-sulhanen painostaa nyt todella, ei halua menettää vaikka todellisuudessa se vain pelkää olla yksin. Äiti haluaa pois. Minä jo aiemmin selitin pikkuveljelle miksi se ei voi jäädä ensi viikoksi, että minun on kirjoitettava. Ja nyt äiti, joka näyttää haluavan saada elämänsä kuntoon ja on kanssani väleissä vaikka sanoin vaikeitakin asioita, haluaa tulla luokseni hermolomalle. Kuinka voin sanoa äidille ei? Kuinka voin sanoa etten voi ottaa ollenkaan, en edes viikonlopuksi jota heikkopäissäni aluksi tarjosin? Tämä on testi, joka minun olisi osattava tehdä oikein. Jos nyt en anna itselleni periksi, jos nyt todella pidän kirjoittamistani niin tärkeänä että sanon äidille ei, annan omalle työlleni, taidolleni ja tulevaisuudelleni lahjan, arvostan sitä niin paljon että olen valmis sanomaan äidille ei. Se olisi suuri lahja kirjoitustyölleni, matkalleni ammattikirjoittajaksi, kirjailijaksi. Sehän minä haluan olla. Jos sanon äidille kyllä, annan äidille periksi, vietämme ehkä muutamia mukavia hetkiä, mutta en voi olla vapaasti, koska tiedän jonkun toisen olevan kotonani. Joudun tekemään päivärytmini toisen ihmisen mukaan, koska vakuutteluista huolimatta äiti haluaisi kuitenkin nähdä minua päivisinkin. Mitä teen? Onko tämä oikea paikka näyttää mikä todella on minulle tärkeää? Tiedän mikä on oikea tapa, ainoa oikea vastaus mutta onko minulla siihen rohkeutta? Onko minulla rohkeutta sanoa äidille ei, jotta voin kirjoittaa kirjaani, tulla kirjailijaksi, tehdä itseni onnelliseksi ja tyytyväiseksi ja tulla siksi mitä haluan jotta voin olla tasapainoisempi ja onnellisempi myös muiden kanssa? Vai sanonko äidille kyllä jotta äiti ei loukkaantuisi ja jätän unelmani sivuun?
Kyllä minä tiedän mitä minun pitää tehdä, vastaus on ilmiselvä.
- Juosta karkuun. :)