A on mun vanha ystäväni lukioajoilta, eli yli kymmenen vuoden takaa. (Samalla mä tajusin eilen, että mä sain valkolakkini 10 vuotta sitten. Minne ihmeeseen aika menee?...) Tänä keväänä mä otin vihdoin vuosien jälkeen uudestaan yhteyttä ja kuulin A:n menevän naimisiin. Hääkutsu tuli viime viikolla ja mä soitin eilen postilaatikolla käytyäni saman tien A:lle että me kyllä tullaan ja mä olen kasvissyöjä, mielettömän kauniit kutsut olet tehnyt, moikka. A oli pesemässä saunaa, soitti mulle takaisin jokusen ajan kuluttua. Oli hauskaa puhua A:n kanssa ekaa kertaa vuosiin. A kuulosti siltä miltä näyttääkin, suloiselta, vaalealta menninkäistytöltä. Sanoi olevansa tosi iloinen kun mä ilmoitin että tullaan ja että on ihanaa kun nähdään pitkästä aikaa. Tuli hyvä mieli. Musta tuntuu, että ihmiset joille nykyään käyttäydyn kuin ystävä, mä todella olen hyvä ystävä. Mä osaan lohduttaa ja auttaa, antaa hyviä neuvoja. Kauan se onkin kestänyt.

Me ollaan nähty A:n kanssa oikeasti vain kerran, varmaan 7 vuotta sitten. Tuleva vappu ahdisti mua ja mä kysyin voinko tulla A:n luo vapuksi. Olin tervetullut. Vappu meni juodessa, arvottomuuden tunteessa ja hirveässä morkkiksessa kun tapasin silloisen miespuolisen opiskelutoverini R:n, pyysin yöksi ja koin koko yön niin kamalaa henkistä krapulaa että pyysin varhain aamulla että se lähtisi pois. Se oli kamalaa. Sen viikonlopun jälkeen meidän yhteydenpito jäi vuosiksi. Mutta tänä keväänä koitti aika uuden yrityksen ja mä uskon että tällä kertaa me onnistutaan, me ollaan kasvettu tahoillamme molemmat ja saatu elämäämme järjestykseen, edes jollain tavalla. A sanoikin eilen puhelimessa että se oli aikaa kun hänestä tuntui ettei hän edes ollut oma itsensä. Se oli helpottavaa kuulla. Jos A todella olisi sellainen kun silloin... mä olisin siitä surullinen. Mutta uskon tähän nyt. A on suloinen. Ja mä olen fiksumpi ja naimisissa ja suunnilleen selväjärkinen ja terve, mitä mä en ollut silloin.

Hmm... Mun S-kultaystävästä ei moneen päivään kuulunut mitään, nyt kirjoitti vaan olleensa niin innoissaan uusista Mordheim-hahmoistaan, ettei ole ehtinyt edes kirjoittamaan. Hyvä että on kunnossa. Mä jo ehdin pelätä että sillä ei mene hyvin tai jotain on tapahtunut. Mä huolestun niin helposti.

Mä olen käynyt juoksemassa 6 kertaa sitten viime sunnuntain. Torstai ja perjantai oli välipäiviä, eilen ja tänään taas. Mä aion saada itseni oikeasti kuntoon ja takapuoleni nousemaan. Eilen löysin vihdoin vatsalihasliikkeen joka oikeasti tuntuu. Vaikka olisi laiha, ei silti ole välttämättä hyvässä kunnossa jos koskaan ei liiku. Niinkun mä. Nyt mä aion korjata sen epäkohdan ja tehdä juoksemisesta osan mun jokapäiväistä elämää. Lipsua en saa, sillä silloin mulla aina jää hyvät aikeet toteuttamatta. Mä olen joko tai, kaikki tai ei mitään -ihminen. Mulla pitää on säännöllinen rytmi, mitä sitten teenkin.

Lopuksi kaunis ajatus, jonka eilen kirjoitin miehen serkkutytön valmistujaiskorttiin:

Unelmat ovat varpaita;

niitä on kaikilla ja ilman niitä on vaikea päästä eteenpäin. -Rubus