Mä olen ollut kovin väsynyt. Ahdistus ja matala mieli on hiipineet mun pääni sisään ja pelotelleet mua taas haavaisilla käsillä ja mahdottoman hitailla askelilla. Mä en halua masentua uudestaan, en todella, enkä halua satuttaa itseäni taas vain jotta henkinen kipu kaikkoaisi kauemmaksi kun tunnen fyysistä kipua. Ei se ole sairasta, ei niinkun muut luulee vaikkei se olekaan ihan tervettä, se on selviytymiskeino, keino päästä ylös sängystä tekemään asioita sen sijaan että jäisi koko päiväksi makaamaan. Mutta vielä en ole siellä. Toivottavasti en joudukaan.

Mä olen tehnyt selväksi että olen väsynyt ja tunnen lipuvani kohti masennusta. Ja mies ymmärtää. Se on suunnattoman helpottavaa. Ymmärtää että minun tarvitsee nyt levätä ja piristää mieltäni, tehdä asioita joista tulee hyvä mieli jotta jaksan taistella. Mies on kehittynyt ja kasvanut paljon, osaa tehdä kompromisseja. Ymmärtää aidosti eikä pakota minua nyt ryhdistäytymään. Tajuaa että joskus minun pääni pettää.

Tällä hetkellä elän vaihetta, jossa vihaa ihmisiä. Ihmisiä jotka istuvat viereeni junassa, katsovat minuun, kävelevät edessäni, takanani tai vierelläni, tulevat seisomaan liian lähelle punaisissa valoissa, asiakkaita jotka kaipaavat apuani, ihmisiä jotka ovat edelläni liukuportaissa, varsinkin niitä jotka tulevat seisomaan taakseni liukuportaissa niin että osuvat minuun, ihmisiä jotka nauravat ja katsovat minua, ihmisiä jotka tuijottavat minua, ihmisiä jotka kohtelevat minua lapsena, ihmisiä jotka pitävät minua seksikkäänä ja kaikkia miehiä. Tämä vihaaminen on tuttua. Edellisen kerran vihasin ihmisiä syvästi silloin kun olin sairas. Siksi pelkään että tämä on uuden alkua. Viha on syvässä ja se on todellista, se on valtavaa.

Ahdistaa se etten voi luottaa omaan päähäni. Että päässäni on niin paljon tunteita, komplekseja, neurooseja, pelkoja etten voi elää rauhassa vaan olen jonkin tunteen vallassa koko ajan. Pelkään, varon, kiroan mielessäni, ahdistun. Elän harmaassa ja ahdistuksessa, oman ahdistukseni puristuksessa.

Tänään tajusin miksi muut kohtelevat minua lapsena eivätkä pidä minua aikuisena. Minä iloitsen kuin lapsi. Kun todella ilahdun, riemastun ja purskautan iloni pihalle lapsen lailla. Sääli etteivät aikuiset pidä sitä sopivana itselleen. Se tunne on nimittäin mahtava, kun pystyy iloitsemaan räjähtävällä ilolla pienistäkin jutuista.